1/2001
Aurora 1/2001
Selaa eteenpäin | Sisällys | Uutiset | Abiliite | Väitökset | Yhteystiedot

KOLUMNI
Nizzan opetukset
Hallitustenvälisten neuvotteluiden loppu?

Euroopan unioni on kasvanut nykyisiin mittoihinsa kuin lumipallo. Sillä on kuuden perustajajäsenen ydin, mutta ytimen ympärille on kertynyt kerroksittain uusia tehtäviä ja uusia jäsenmaita. 

Lumipallologiikka on tullut tiensä päähän. EU:ta on uudistettava perusteitaan myöten, jotta se selviäisi laajenemisen paineista ja integraation kasvavasta sisäpolitisoitumisesta. EU ulottuu nyt jäsenvaltioiden suvereenisuuden kovaan ytimeen ja niiden poliittisten johtajien sisäpoliittinen liikkumavara EU:n kehittämisessä kapenee. Se on yhä enemmän jäsenvaltioiden sisäpolitiikan kysymys.
 

EU:n kehittämisen suureksi ongelmaksi on syntynyt itse kehittämisen menetelmä. EU:ta uudistetaan toinen toisiaan seuraavien hallitustenvälisten neuvotteluprosessien kautta. Ei kulunut vuottakaan Amsterdamin sopimuksen voimaantulosta, kun neuvottelut sen uudistamisesta käynnistettiin. Nyt prosessi käynnistyy ennen kuin Nizzan sopimus on edes astunut voimaan. Uudistustyön menetelmä on hidas ja mahdollistaa etenemisen vain pienten askelten kautta.
Jean Monnet -keskuksen professori Esko Antola

Nizzan jokseenkin kaoottisessa EU:n huippukokouksessa sovittiin, että EU:n kehittämisen seuraava askel on vuonna 2004 järjestettävä uusi huippukokous. Kolmen seuraavan vuoden aikana on siis löydettävä raamit sille, mihin suuntaan laajenemassa olevaa Euroopan unionia tulisi kehittää vuosikymmenen loppuun mennessä. Kolme seuraavaa vuotta eivät ehkä näy otsikoissa tai ruuduissa, mutta ne ovat EU:n tulevaisuuden hahmottamisen todellista etsikkoaikaa.

EU on hallitustenvälinen järjestö, jossa jäsenmaiden yhteinen tahto on sen kaiken mitta. Hallitustenvälisyys näkyy tuskin missään niin selkeästi kuin perussopimusten uudistamisessa. Euroopan unioni on sopimus jäsenvaltioidensa hallitusten välillä. Hallitukset pitävät tiukasti kiinni tästä lähtökohdasta. Ne eivät päästä ulkopuolisia puuttumaan prosessiin, ennen kuin lopputulos on valmis. Ja kun lopputulos huippukokouksen huipentumana syntyy, joudutaan sen tulkinnoista neuvottelemaan vielä kuukausia. Keskustelu Brysselin asemasta huippukokouksien vakituisena pitopaikkana on hyvä esimerkki.

Hallitustenvälisen neuvotteluprosessin suurin ongelma on, että EU:n kehittäminen jää virkamiestyöksi ja eliittien vetämäksi. Prosessi on suljettu. Kansanvaltaiset päätöksentekoelimet pääsevät siihen vaikuttamaan vasta, kun lopputulos tuodaan jäsenmaiden parlamenttien hyväksyttäväksi. Ne ovat silloin ota tai jätä -tilanteessa ja sopimuksen kaataminen jossakin jäsenmaassa on poliittisesti suuren luokan kysymys. Tämä uudistamisen metodi ei enää ole sovelias EU:n tulevalle kehittämiselle. 

Nyt uudistustyöhön onkin tulossa uusia tuulia. Uudistamisprosessi etenee tästä lähin siten, että siihen pääsevät vaikuttamaan kansalliset parlamentit ja Euroopan parlamentti. Siihen kytketään myös kansalaisyhteiskuntien panos. Nizzan huippukokouksen julistuksessa mainitaan omana tahonaan myös akateemiset piirit. Akateemisella tiedolla on siis mahdollisuus päästä vaikuttamaan suoraan ja omalla painollaan EU:n tulevaisuuskeskusteluun. Tämä korostaa EU-tutkimuksen ja opetuksen merkitystä. Turun yliopisto on tässä työssä kärjessä suomalaisten yliopistojen joukossa. 

ESKO ANTOLA
Kirjoittaja on Turun yliopiston Jean Monnet -keskuksen professori.


Selaa eteenpäin | Sisällys | Uutiset | Abiliite | Väitökset | Yhteystiedot
Yliopiston etusivu


Tiedotus <tiedotus@utu.fi>, 05. helmikuuta 2001
Sivu on ladattu  kertaa 08.02.2001 alkaen.